Jokerit heräsi henkiin – yhden ottelun ihme vai todellinen muutos?

Jos valmentajanvaihdoksella haettiin Jokereiden pelaamiseen välitöntä muutosta, ainakin ensimmäinen askel otettiin oikeaan suuntaan. HPK vastaan nähtiin aikaisempaa nopeampaa, suoraviivaisempaa ja ennen kaikkea vaarallisempaa Jokereita.

Jokerit hyökkäsi suoraviivaisemmin, sai riistoja ja pystyi rakentamaan pitkiä hyökkäysalueen myllyjä, joita HPK oli suuria vaikeuksia katkaista. Maalipaikkoja syntyi jo ennen kuin tulostaululla tapahtui mitään, mutta kiekko tuntui hetken aikaa olevan allerginen maaliverkolle. Ylärima kolisi, maalivahti torjui ja hyvistäkin paikoista onnistuttiin ampumaan ohi.

Lopulta Matt Caito löysi lääkkeen yksinkertaisimmasta mahdollisesta paikasta. Pitkän hyökkäysalueen myllytyksen jälkeen kiekko viivaan, maskia maalille ja laukaus verkkoon. Ei sirkustemppuja, vaan jääkiekkoa.

Jokereiden pelaamisessa näkyi muutenkin asioita, joita alkukaudella on saanut etsiä suurennuslasilla. Kiekolliset puolustajat pystyivät purkamaan vastustajan painetta pelaamalla sen alta pois sen sijaan, että kiekko olisi automaattisesti roiskaistu lasin kautta maailmalle. Edelleen niitäkin ratkaisuja nähtiin tilanteissa, joissa parempi vaihtoehto olisi ollut tarjolla – ja liian usein seurauksena oli vain kiekon välitön palautuminen takaisin omalle alueelle.

Kaikki ei siis muuttunut yhdessä yössä.

Viisikko repesi edelleen ajoittain, ja erityisesti puolustusalueella vanha ongelma nosti päätään silloin, kun HPK sai kiekon pyörimään. Jokerit hävisi liikaa kaksinkamppailuja eikä saanut hyökkäyksiä riittävän nopeasti poikki. Tämä alkaa näyttää enemmän materiaalin kuin pelkästään pelitavan ongelmalta.

Siihen uuden valmennuksen täytyy löytää ratkaisu. Jos Jokerit häviää tällä materiaalilla jatkuvasti puolustusalueen kaksinkamppailuja, pelitavan täytyy auttaa joukkuetta välttämään pitkiä painijaksoja omissa. Vastustajan hyökkäykset pitäisi pystyä katkaisemaan aikaisemmin ja aggressiivisemmin, ennen kuin viisikko joutuu pitkäksi aikaa oman maalin ympärille selviytymään. Muuten pelaajat kuluttavat energiansa puolustamiseen – ja kun kiekko viimein saadaan pois alueelta, hyökkäämiseen ei ole enää bensaa tankissa.

Ylivoimakin näytti jo paremmalta, vaikka se jäi ajoittain liian staattiseksi. Jokerit haki täydellistä paikkaa hieman liian pitkään sen sijaan, että kiekkoa olisi toimitettu aktiivisemmin maalille. Lopulta Riku Tuomola laukoi viivasta ja kapteeni Markus Hännikäinen ohjasi maalin edestä 2–0. Tukitoimissa ja laukausmäärissä riittää hiottavaa, mutta nyt puhutaan jo enemmän hienosäädöstä kuin täydellisestä remontista.

Illan komein näyte uudenlaisesta suoraviivaisuudesta tuli 3–0-maalissa. Nopea avaus omalta alueelta käynnisti 2–1-hyökkäyksen, Patrik Virta malttoi odottaa Hännikäisen mukaan ja kapteeni viimeisteli suoraan syötöstä. Muutama nopea ratkaisu, kiekko päästä päähän ja verkkoon. Juuri tällaista Jokereiden hyökkäämisestä on puuttunut.

Silti jäitä kannattaa pitää hatussa. Jääkiekkoa pelataan aina suhteessa vastustajaan, eikä HPK pystynyt haastamaan Jokereiden avauspelaamista tai puolustusta samalla tavalla kuin moni muu joukkue tulee tekemään.

Siksi seuraava ottelu Tapparaa vastaan on valtava mittari, vaikka tamperelaisillakin on omat ongelmansa. HPK vastaan nähtiin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Jokerit, jonka pelaamisessa oli vauhtia, ajatusta ja vaarallisuutta.

Nyt nähdään, oliko kyse uuden alusta – vai yhden illan helpotuksesta.

Valtonen lähti – mutta vaihtuiko Jokereissa oikeasti mikään?

Tomek Valtonen sai potkut Jokereista. Hyvä niin. Tätä ratkaisua ei tarvitse enää kaunistella eikä selittää monimutkaisesti. Kuten olen otteluraporteissani kirjoittanut, Valtosen alaisuudessa Jokereiden tekemisessä ei ole näyttänyt olevan juuri mikään hallinnassa. Pelitapa on ollut hukassa, viisikkopelaaminen sekavaa, reagointi otteluiden sisällä olematonta ja viimeisimpänä myös pelaajien tekemisestä on välittynyt kuva joukkueesta, jonka usko yhteiseen tekemiseen on kadonnut.

Valmentajan vaihtaminen oli tässä tilanteessa välttämätöntä, sitten päästäänkin huomattavasti vaikeampaan kysymykseen.

Mikä Jokereissa oikeastaan muuttui?

Vastuun ottaa Juuso Hahl, joka ei saavu pelastamaan joukkuetta organisaation ulkopuolelta. Hän ei tule tuomaan pukukoppiin täysin uusia silmiä, uutta ääntä ja uutta näkemystä. Hän on ollut koko alkukauden samassa valmennusryhmässä katsomassa aivan samaa sekasortoa kuin me muutkin. Ja juuri siksi Hahlin nimitys herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia.

Jos Hahlin vastuulla on ollut Jokereissa esimerkiksi pelin taktinen puoli, miksi meidän pitäisi olettaa pelillisen ilmeen muuttuvan nyt ratkaisevasti? Jos taas hänen kädenjälkensä ei ole tähän asti näkynyt joukkueen pelaamisessa, mitä hän on valmennusryhmässä tähän asti tehnyt ja mistä hän on vastannut?

Tämä ei ole Hahlin tuomitsemista ennen ensimmäistäkään ottelua päävalmentajana. Se on täysin perusteltu kysymys organisaatiolle, joka kertoo tekevänsä muutoksen tilanteessa, jossa muutos on välttämätön.

Kuinka suuri muutos on nostaa kakkosvalmentaja yhden tuolin verran ylöspäin?

Hahlin ansioluettelo ei ole tyhjä. Hänen ensimmäinen kautensa Sportin päävalmentajana oli seuran lähtökohdat huomioiden vähintään kohtuullinen. Sport sijoittui runkosarjassa yksitoista 83 pisteellä ja eteni pudotuspeleihin. Se on syytä antaa Hahlille ansioksi. Toinen kausi päättyi kuitenkin jo lokakuussa potkuihin.

Nyt työympäristö vaihtuu Vaasasta Helsinkiin ja samalla painekerroin nousee aivan eri tasolle. Jokerit ei pelaa tällä kaudella vain yhtä Liiga-kautta muiden joukossa. Se pelaa kautta, johon on ladattu valtavasti rahaa, odotuksia, paluun symboliikkaa ja kannattajien vuosien odotus. Täällä muutama tappio ei aiheuta vain tyytymättömyyttä. Täällä jokainen epäonnistuminen suurennetaan. 

Siksi olisin itse halunnut nähdä Valtosen seuraajana kokeneen valmentajan organisaation ulkopuolelta. Sellaisen, joka olisi astunut ovesta sisään ilman mitään sidettä tähän alkukauteen. Sellaisen, jonka ensimmäinen tehtävä olisi ollut katsoa tätä joukkuetta täysin tuorein silmin ja sanoa, mikä täällä on pielessä. Sellaisen, jonka saapuminen olisi jo itsessään lähettänyt pukukopille viestin:

Vanha loppui tähän. Nyt alkaa uusi.

Hahlin nimityksestä tällaista tunnetta ei synny. Ehkä sopivaa kokenutta valmentajaa ei ollut saatavilla. Itse asiassa toivon, että näin oli. Sillä jos markkinoilla oli realistisesti saatavilla kokenut ja uskottava vaihtoehto ja Jokerit päätyi siitä huolimatta sisäiseen ratkaisuun, päätöstä on huomattavasti vaikeampi ymmärtää.

Ja tässä vaiheessa katse kääntyy väistämättä myös Olli-Pekka Yrjänheikkiin. Valmentajan potkut eivät saa toimia savuverhona, jonka taakse urheilujohdon vastuu katoaa. Yrjänheikki oli mukana rakentamassa kokonaisuutta, jonka päävalmentajaksi valittiin Tomek Valtonen. Hän on ollut rakentamassa myös pelaajistoa, jonka suorittaminen on ollut tähän asti kaikkea muuta kuin nimilistan herättämien odotusten mukaista.

Siksi on aiheellista kysyä myös pelaajarekrytoinnista. Millainen Jokereiden rekrytointiprosessi oikeasti on? Millä perusteilla pelaajat on valittu? Kuinka paljon on katsottu pelaajan sopivuutta haluttuun pelitapaan, rooliin ja joukkueen rakenteeseen – eikä vain nimeä, tilastoja ja Eliteprospectsia. Jos prosessi on ollut tätä perusteellisempi, hyvä. Silloin sen tulosten pitäisi kuitenkin alkaa näkyä myös jäällä.

Juuri nyt Yrjänheikinkään CV tästä projektista ei näytä erityisen vahvalta. Valmentajavalinta epäonnistui niin pahasti, että päävalmentaja sai lähteä jo alkukaudesta, ja samaan aikaan myös joukkueen rakentamisessa on näkyviä ongelmia. Siksi myös hänen asemaansa ja ennen kaikkea hänen johtamansa urheilupuolen toimintaa on viimeistään kauden jälkeen arvioitava yhtä kriittisesti kuin nyt arvioitiin Valtosen työtä.

Valtonen sai kantaa vastuun omasta osuudestaan. Se oli oikein. Mutta hänen potkunsa eivät saa tarkoittaa sitä, että kaikki muu organisaatiossa julistetaan samalla synninpäästössä onnistuneeksi.

Ja sitten Juuso Hahl. Hänellä on nyt mahdollisuus tehdä tästä tekstistä muutaman kuukauden päästä typerän näköinen. Toivon vilpittömästi, että hän tekee.

Ehkä juuri päävalmentajan vastuu vapauttaa Hahlin tekemään asioita, joita hän ei kakkosvalmentajana pystynyt tekemään. Ehkä ongelma ei ollut hänen näkemyksessään vaan siinä, kenellä oli viimeinen sana. Ehkä Jokerit alkaa pelata yksinkertaisemmin, yhtenäisemmin ja ennen kaikkea sellaisella pelikirjalla ja intensiteetillä, jota tämän seuran paidassa pitäisi pitää itsestäänselvyytenä.

Hahl saa mahdollisuutensa ja ansaitsee myös mahdollisuuden näyttää. Mutta lähtötilanteessa hänen nimityksensä tuntuu enemmän kompromissilta kuin suunnanmuutokselta.

Tomek Valtonen poistettiin yhtälöstä, mutta hänen tilalleen ei tuotu uutta yhtälöä. Yksi jo olemassa olleista palasista vain siirrettiin toiseen kohtaan. Ehkä Juuso Hahl osoittaa, että ongelma oli koko ajan siinä, kuka istui päävalmentajan tuolilla. Mutta yhtä mahdollista on, että Jokerit ei tänään hoitanut sairautta. Se vain vaihtoi siteen avohaavan päällä.

38 vuotta Jokereita – koskaan en ole nähnyt tällaista pohjakosketusta pelillisesti

Olen seurannut Jokereita vuodesta 1988. Olen nähnyt huonoja joukkueita, surkeita jaksoja ja kausia, jolloin materiaali ei yksinkertaisesti ole riittänyt. Mutta en muista nähneeni Jokereita tilanteessa, jossa näin moni asia olisi samanaikaisesti näin pahasti rikki.

Juuri nyt Jokereissa ei toimi käytännössä mikään.

Hyökkäyspelissä ei ole rakennetta. Puolustuspelaaminen vuotaa. Kaksinkamppailut hävitään ympäri kaukaloa. Ylivoima on sekavaa. Kiekollisesta pelaamisesta puuttuvat toistettavat mallit. Pelinopeus katoaa siihen, että pelaajat joutuvat miettimään, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Ja penkin takana päävalmentaja Tomek Valtonen seisoo kuin jääpatsas keskellä sortuvaa rakennusta.

Yksi seinä on vielä pysynyt pystyssä: maalivahtipeli.

Kiekko-Espoota vastaan Tomi Karhunen esti erinomaisilla torjunnoillaan lukemia repeämästä vielä rumemmiksi. Ilman Karhusta taululla olisi voinut aivan hyvin seistä kahden erän jälkeen 6–0. Ironisinta on, että juuri Karhunen oli lainapelaaja ja pelasi ainakin nykyisen lainasopimuksensa viimeistä ottelua Jokereissa.

Kiekolliseen pelaamiseen oli selvästi yritetty tuoda kontrollia. Omalla alueella paikat pyrittiin pitämään eikä kiekon perässä juostu samalla tavalla kuin aikaisemmin. Ongelma oli, että kontrollin mukana katosi pelinopeus. Pelaajat näyttivät jatkuvasti joutuvan miettimään, mitä kiekolla pitäisi seuraavaksi tehdä. Kun viisikon tukitoimet eivät olleet kunnossa, rauhallisesta kiekollisesta pelaamisesta tuli vain hidasta kiekollista pelaamista.

Hyökkäyspelissä tilanne oli vielä karumpi. Toistettavia kiekollisia hyökkäyksiä ei käytännössä näkynyt. Kiekkoa heitettiin päätyyn tilanteissa, joissa kukaan ei ehtinyt karvaamaan, ja seuraavassa hyökkäyksessä ratkaisu saattoi olla jotain aivan muuta. Jokerit pelasi puhdasta luomukiekkoa: jokainen ratkaisi tilanteen parhaaksi katsomallaan tavalla ja toivoi, että vieruskaveri sattuisi ajattelemaan samoin.

Sokkosyötöt ja järkyttävät kiekonmenetykset eivät siinä ympäristössä olleet enää yksittäisiä virheitä. Ne olivat oire.

Sama sekavuus näkyi puolustamisessa ja kaksinkamppailupelaamisessa. Max Krogdahlin tekeminen Kiekko-Espoon avausmaalissa tiivisti paljon. Ensin kaksinkamppailun häviäminen, sen jälkeen käytännössä kävely kulmasta kohti omaa maalia ilman kontrollia kenestäkään. Erän loppupuolella Krogdahl meni jälleen kaksinkamppailuun tavalla, joka päättyi turhaan kiinnipitämisjäähyyn. Vahvistukseksi hankitulta puolustajalta tekeminen oli ala-arvoista.

Kolmannessa maalissa Jokerien puolustajalla oli puolestaan kaikki aika ja tila pelata kiekko omille ja purkaa paine. Tuloksena oli löysä syöttö viivaan, kiekonmenetys ja Kiekko-Espoon pelaaja käveli suoraan ykkössektoriin. Karhusella ei ollut tilanteessa käytännössä mitään mahdollisuutta.

Ylivoimalla sekavuus jatkui. Oliver Larsen lähti yrittämään omia temppujaan, menetti kiekon ja Kiekko-Espoo sai alivoimalla huippupaikan. Samalla Riku Tuomola, joka on ollut Jokereiden puolustajista selvästi luontevin vaihtoehto kiekolliseen ylivoimapelaamiseen, ei saanut vastuuta molemmissa ylivoimakoostumuksissa. Tässä kohtaa katse kääntyi väistämättä myös penkin taakse.

Eikä alivoimakaan lopulta säästynyt romahdukselta. Kolmas erä alkoi Jokereiden alivoimalla ja Kiekko-Espoo teki 4–0-maalinsa keskeltä Jokerien alivoimaneliötä. Se oli lähes täydellinen kuva koko illasta: vastustaja pääsi juuri sinne, minne sen ei pitäisi päästä.

Jokerit kavensi vielä survomalla kiekon Petteri Rimpisen alta, mutta loppuottelun kiri jäi näennäiseksi. Pelin perusrakenne ei muuttunut mihinkään.

Kaikkein huolestuttavinta oli kuitenkin se, miltä joukkue näytti henkisesti.

Maxime Fortier jätti kiekon omalla siniviivalla taakseen paikkaan, jossa ei ollut ainuttakaan jokeripelaajaa. Kiekko-Espoo sai jälleen ilmaisen maalipaikan. Kun joukkueen tähtipelaajien tekeminen alkaa näyttää tuolta, kyse ei ole enää vain epäonnistuneesta syötöstä. Pelaajien vastuu omasta tekemisestään täytyy tietenkin sanoa ääneen – valmentaja ei käske ketään häviämään kaksinkamppailuja tai syöttämään kiekkoa vastustajalle. Kiekko-Espoota vastaan valtaosa Jokerien pelaajista oli yksinkertaisesti erittäin huonoja.

Mutta tässä kohtaa selitys ei voi enää olla se, että lähes kaikki pelaajat ovat sattumalta huonossa vireessä samaan aikaan.

Jokereiden kokoonpanossa on runsaasti pelaajia, jotka ovat aikaisemmin osoittaneet olevansa liigatason jääkiekkoilijoita. He eivät ole voineet kollektiivisesti unohtaa jääkiekon pelaamista sillä hetkellä, kun he pukivat Jokerien paidan päälleen.

Siksi vastuu kääntyy väistämättä myös valmennukseen.

Tomek Valtonen näytti Kiekko-Espoota vastaan päävalmentajalta, joka oli menettänyt joukkueensa. Penkin takana ei näkynyt reagointia, ohjeistamista tai energiaa, vaikka kaukalossa peli hajosi käsiin. Valtonen seisoi kuin jääpatsas samalla, kun hänen joukkueensa ympäriltä suli viimeinenkin rakenne.

Minun silmiini hän on menettänyt myös pelaajien luottamuksen.

Lopputulos 1–4 oli lopulta Jokereille jopa armollinen. Näennäinen loppukiri ei muuttanut kokonaiskuvaa miksikään. Kiekko-Espoo oli parempi kaksinkamppailuissa, rakenteessa, kiekollisessa pelaamisessa ja vaarallisten maalipaikkojen luomisessa.

Jokereilla oli Tomi Karhunen.

Ja nyt hänkin saattaa lähteä.

Kun joukkueesta eivät tällä hetkellä toimi hyökkäyspeli, puolustuspelaaminen, ylivoima, kaksinkamppailupelaaminen, kiekollisen pelin rakenne eivätkä enää edes tähtipelaajien perusratkaisut, ei voida enää korjata yhtä rikkoutunutta osaa.

Koko kone on levällään.

Jokerit oppi pitämään kiekkoa – seuraavaksi pitäisi keksiä, mitä sillä tehdään

Jokerit otti TPS:ää vastaan kiekollisesti askeleen eteenpäin ja pelasi siltä osin kauden parhaan ottelunsa. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että hyökkäyspelin suuret ongelmat olisivat kadonneet mihinkään. Pikemminkin ottelu näytti entistä selvemmin, missä ongelman ydin tällä hetkellä oli: Jokerit pystyi pitämään kiekkoa, mutta kiekonhallinnan muuttaminen laadukkaiksi maalipaikoiksi oli edelleen tuskaisen vaikeaa.

Omalla puolustusalueella nähtiin selvä muutos aikaisempaan. Jokerit pyrki pelaamaan rauhallisemmin kiekolla eikä ensimmäinen ratkaisu ollut jatkuvasti kiekon roiskaiseminen pois alueelta. Parhaimmillaan joukkue tuli todella hienosti paineen alta ulos – yhdessä tilanteessa hyökkäys käynnistyi neljän syötön ketjulla omalta alueelta. Kiekolliselle pelaajalle löytyi myös aikaisempaa liikkuvampaa tukea.

Ongelma oli siinä, ettei tekemisestä muodostunut riittävän toistettavaa. Kun tukitoimet katosivat, rauhallinen kiekollinen pelaaminen muuttui nopeasti vaaralliseksi. TPS pystyi riistämään kiekkoja toistuvasti Jokereiden puolustusalueella ja pääsi niiden jälkeen vaarallisille maalipaikoille. Sama näkyi viivelähdöissä. Jokerit yritti niitä, mutta kiekottomien pelaajien jäädessä seisomaan vastustajan tehtävä muuttui turhan helpoksi. Viivelähtö ilman liikettä on vähän kuin liikenneympyrä ilman liittymiä – kiekko kyllä kiertää, mutta mihinkään sillä ei päästä.

Tämä oli samalla koko Jokerien hyökkäyspelin keskeinen ongelma. Pelistä puuttui edelleen riittävä toistettava rakenne, jonka sisällä pelaajat tietäisivät, mistä seuraava syöttösuunta ja tuki löytyvät. Liian moni tilanne jäi yksittäisen pelaajan ratkaistavaksi, eikä tämän joukkueen yksilötaito yksinkertaisesti riittänyt siihen, että viisikkopelaamisen puutteita olisi voitu jatkuvasti paikata henkilökohtaisilla suorituksilla.

Hyökkäysalueella Jokerit pystyi viettämään aikaa ja pyörittämään peliä, mutta matka kulmista ja laidoilta vaaralliselle maalintekosektorille tuntui välillä pidemmältä kuin Helsingistä Turkuun. Karvauksen nostaminen toi ottelun loppupuolella lisää hyökkäyspeliä, mutta sama perustavanlaatuinen ongelma säilyi: ykkössektoriin murtautuminen oli äärimmäisen vaikeaa.

Seitsemässä ottelussa syntyneet seitsemän tasakentällismaalia kertoivat ongelmasta jo varsin karua kieltä. TPS:ää vastaankaan Jokerit ei onnistunut maalinteossa tasakentällisin, sillä kavennus syntyi kuudella viittä vastaan Tomi Karhusen ollessa vaihdossa. Kiekkoa voidaan pitää ja hyökkäysalueella voidaan pyöriä vaikka huomiseen asti, mutta jääkiekossa tyylipisteitä ei jaeta alueajasta.

Ylivoimassakin Jokerit sai kiekon liikkumaan, mutta TPS alivoima onnistui pitämään vaarallisimmat alueet hyvin tukossa. Pyöritystä syntyi enemmän kuin todellista uhkaa.

Puolustussuuntaan Jokerit teki puolestaan asioita, joista vastustajan valmennus tuskin valitti. Pelaajat ajoivat liian usein aggressiivisesti kiekollista vastustajaa kohti tilanteissa, joissa todellista mahdollisuutta taklaukseen tai riistoon ei ollut. Kun ensimmäinen pelaaja kierrettiin kuin lyhtytolppa, viisikon sisälle aukesi valtavia tiloja.

TPS maalit olivat tästä kivuliaita esimerkkejä. Ensimmäisessä maalissa Jokerien puolustuspakka hajosi ja Joel Määttä pääsi aivan ykkössektoriin Oliver Larsenin ollessa tilanteessa pahasti kujalla. Myös TPS 2–0-ylivoimamaalissa Jokerit ylipelasi tilanteen, minkä seurauksena Otto Paajanen unohdettiin keskikaistalle käytännössä yksin. Tämän tason pelaajalle sellaisen tilan tarjoaminen on vähän kuin jättäisi kotiavaimen oveen ja ihmettelisi aamulla, miksi eteisestä puuttuvat kengät.

Yksilötasolla puolustuksessa erot olivat suuria. Riku Tuomola oli kiekollisena ylivoimaisesti Jokereiden paras puolustaja ja rakensi myös syötöllään kavennusmaalin. Toisessa ääripäässä oli Max Krogdahl, jonka pitäisi lähtökohtaisesti olla joukkueelle vahvistus. TPS:ää vastaan hänen kiekollinen repertuaarinsa typistyi aivan liian usein kiekon purkamiseen laidan kautta ulos omalta alueelta – eikä sekään aina onnistunut. Matt Caiton pelaaminen herätti niin ikään kysymyksiä. Hänen kohdallaan on toki syytä pohtia, kuinka paljon loukkaantumisen jälkeinen tilanne edelleen vaikutti tekemiseen.

Aleksi Mustonen oli puolestaan Jokereiden onnistujia, ja Tomi Karhunen piti joukkuetta tärkeillä torjunnoillaan mukana pelissä. Alivoimalla Markus Hännikäinen teki juuri sitä epäkiitollista työtä, jota siinä roolissa tarvittiin: blokkasi, peitti ja laittoi kroppaa kiekon tielle.

Hyökkäyspäässä Henri Nikkasen ja Patrick Curryn tekeminen jätti huomattavasti enemmän kysymyksiä. Kaksikko pelasi ajoittain kuin ilmapallot kainalossa. Hyökkäämisestä puuttui rakenne, yhteinen rytmi ja ennen kaikkea vaarallisuus. Nikkanen oli jälleen valtava pettymys, ja Curryn keskittyminen aivan vääriin asioihin söi hänen omaa tekemistään.

Ottelusta jäi lopulta hieman ristiriitainen kuva. Jokerit oli kiekollisena parempi kuin kertaakaan aikaisemmin tällä kaudella, ja se oli aidosti positiivinen asia. TPS jäi esimerkiksi ottelun alussa täysin jalkoihin eikä saanut avauserässä ainuttakaan laukausta kohti maalia. Jokerien asenteessakaan ei ollut moittimista.

Mutta kiekonhallinta ei itsessään vielä ole toimiva pelitapa.

Jokerit pystyi näyttämään yksittäisiä hienoja lähtöjä, pitkiä hyökkäyksiä ja hetkiä, jolloin viisikko näytti tietävän täsmälleen, mitä se oli tekemässä. Hetkeä myöhemmin pelaajat saattoivat kuitenkin seistä viivelähdössä paikallaan, ajaa puolustuksessa itsensä ulos tilanteesta tai yrittää hyökkäysalueella keksiä yksin keinon päästä keskelle.

Siinä oli tämän ottelun suurin viesti. Jokerien kiekollinen peli otti askeleen eteenpäin, mutta seuraavan askeleen täytyy olla paljon selvempi: yksittäisistä onnistumisista pitäisi rakentaa tunnistettava ja toistettava tapa pelata.

Muuten Jokerit jää joukkueeksi, joka kyllä osaa pitää kiekkoa – mutta ei vielä riittävän hyvin tiedä, mitä sillä pitäisi tehdä.

Voittotili aukesi – peli ei

Kuudes kerta toden sanoi, mutta yhdestä voitosta ei vielä kannata järjestää paraatia. Kun voitto tulee vieläpä oma maali puhtaana pitäen, pitää myös onnistumiset nostaa esille, ja tänään ne olivat Pelicansia vastaan ehdottomasti ylivoimapeli, maalivahtipeli ja asenne. 5–5-pelissä Jokerit oli myös edelleen hyvä hyökkäysalueella, kuten pitkälti koko alkukauden, mutta tulos jäi edelleen odottamaan itseään tasakentällisin. 

On kuitenkin aidosti sanottava, että tänään Jokereiden ylivoimassa oli monikin asia kunnossa, mutta jos ennen kautta olisi sanottu, että se nimenomaan on pääosin Emil Kuuslan, Alexander Forslundin ja Riku Tuomolan ansiosta, niin moni ei olisi asiaa allekirjoittanut. Sinänsä tuolla ei pitäisi olla väliä muutoin, mutta joukkueen palkkarakenteen huomioon ottaen Patrick Curryn lisäksi siellä pitäisi olla aivan eri nimiä kuin nyt on.

Pelicans on tällä hetkellä oman pelinsä kanssa solmussa. Jääkiekossa oma suoritus on aina suhteessa vastustajaan, ja tänään vastustaja oli heikko. Se ei sinänsä vie mitään pois Jokereilta, mutta isossa kuvassa oman pään ongelmat eivät ole muuttuneet mihinkään. Pientä valonpilkettä oli näkyvissä, kun tänään päästiin jo useampia kertoja omasta päästä myös kiekollisena pois. Toisaalta Pelicansin pelaajien ryntäily hyökkäyspäässä antoi tilaa sille. Jokereiden valmennusjohdon olisi yksinkertaisesti ymmärrettävä, että Liigassa ei voiteta otteluita pitkässä juoksussa paljon, jos kiekon perässä juostaan repaleisena viisikkona, kun omassa päässä tukitoimet eivät ole kunnossa.

Jokereiden tilannetta ei pidä tarkastella tämän voiton kautta sen enempää. Sitä pitää katsoa sen kautta, mihin suuntaan peli menee, ja valitettavasti en voi ymmärtää Tomek Valtosen taktisia valintoja edelleenkään. Alivoimaiset hyökkäykset, kenttäpelaajien etäisyyksien tarkoitukselliset venyttämiset, junioreista tuttu vastustajan paineistaminen heidän oman maalin takaa ja yltiövarovainen oman pään kiekollinen peli eivät ole pieniä säätökysymyksiä, vaan rakenteellisia ongelmia, joita yksittäinen voitto ei peitä alleen.

Nautitaan kuitenkin ensimmäisestä voitosta ja siitä, että joukkueen asenteessa on kuitenkin paljon sellaista, jonka varaan voi rakentaa. Erityisesti haluan nostaa pelaajista Emil Kuuslan näkyville. Hänen taitotasonsa, liikkeensä ja peliälynsä riittävät jo nyt Liigassa ihan kärkikoriin. Vielä ripaus suoraviivaisuutta ja laukauksen kehittämistä, niin Kuuslasta on kasvamassa tähti pääsarjaan, miksei Euroopan kentillekin.

Jokerilaiva on haaksirikkoutunut – puheenjohtaja Saarnin tehtävä on lähettää SOS-kutsu

Alkusanat: Olen katsonut jääkiekkoa kohta neljä vuosikymmentä. Minua ei oman joukkueen kohdalla hetkauta tappioputket sinänsä, niitä tulee kaikille joukkueille. Minulle peli itsessään kertoo enemmän siitä, missä mennään ja onko syytä ”paniikkiin” – nyt on. Tappara-peliä katsoessa soi päässä Tommi Läntisen Via Dolorosa, sen verran surullinen meininki Jokereissa juuri nyt on.

En puhu enää Jokereiden avauspelaamisesta tämän ottelun yhteydessä, koska se on käsitelty jo aikaisemmissa kirjoituksissa otteluiden jälkeen. Mikään ei tuolta osin ole muuttunut – eikä muutu tällä kaavalla. Nyt täytyy nähdä kokonaiskuva. Vaikka hyökkäyspään hyökkäyspelissä on paljon hyviä elementtejä, jos kuitenkin tarkastellaan kaikkia osa-alueita, ylivoimaa, alivoimaa, maalivahtipeliä ja niin edelleen, Jokerit on erittäin heikko kaikissa niissä. Yritin kaikilla punakeltaisilla laseilla etsiä positiivisia asioita, joita muissa otteluissa on kuitenkin ollut, nyt ne kaikki vähäisetkin olivat kadonneet. Laiva ei ainoastaan ole uppoamassa, se on jo haaksirikkoutunut.

Käydään läpi nopeasti Tapparan maalit. Ensimmäinen maali tulee, kun kaikki viisi jokeripelaajaa ovat pakkautuneet oman maalin eteen, ja ihan kuin odottaisivat kuoliniskua, ja sehän tulee. Toinen maali, kaikki jokerihyökkääjät tulevat selkä suorana omiin, ja Tappara käyttää tilanteen hyödyksi. Kolmannessa hukataan kaikki miehet omalla alueella, neljännessä Oliver Suvanto saa maaliviivalta lapioida rauhassa kiekon sisään, kun lauma F-junioreita tuijottaa kiekkoa. Viidennessä Tapparan pelaaja saa rauhassa kävellä sektorin sisään B-pisteeltä ja ampua etuylänurkkaan. Kuudennessa maalissa Tapparan pelaaja saa kiekon neljän jokeripelaajan keskellä ja karkaa läpiajoon.

Enää ei puhuta edes pelitavasta. Puhutaan myös, että aivan liian monelle Jokereiden pelaajalle on tullut ”syysloma” jo viidennen ottelun kohdalla. Kaikki asiat eivät ole Tomek Valtosen syytä, ammattilaispelaajilla on myös oma vastuunsa, mutta tällä hetkellä hän on menettänyt myös pukukopin täysin selvästi.

Jokereiden tähtipelaajat Henri Nikkanen, Patrick Curry ja Maxim Fortier ovat kaikki selvästi liian kirkkaissa valoissa. Maakunnissa on ollut helppo loistaa, kun kukaan ei oikeastaan odota mitään. Nyt kun pitäisi suorittaa Suomen suurimman brändin valojen alla, niin pelaaminen on lähinnä yksin yrittämistä, ja joukkuepelaamisesta ei ole tietoakaan.

Olen nähnyt tuon ilmiön usein ennenkin, aina sieltä 90-luvun alusta lähtien. Jokereiden rekrytoinnissa tehdään ihan samoja virheitä nyt kuin aikaisemmin. Pitäisi paljon paremmin pelaajaa hankkiessa miettiä, missä tämä on pelannut urallaan. Ei voi ajatella, että vaikka SaiPassa olisi ollut Liigassa hyvä pelaaja, se siirtyy suoraan myös Jokereiden paitaan. Ei siirry. Painekattila on moninkertainen, ja monelle tämä on liikaa.

Kautta on pelattu viisi ottelua, ja normaalissa tilanteessa siinä ei olisi ratkaistu vielä mitään. Mutta Jokereiden suunta ei ole mihinkään kääntymässä, jos jotain todella radikaalia ei tehdä. Vaikka Valtonen ei ole kaikkeen alisuorittamiseen syyllinen, on hän kuitenkin siihen ratkaisevaan, eli häviävään pelitapaan, joten hänen on siirryttävä takavasempaan, vaikka tällä hetkellä ei olisikaan valmentajamarkkinoilla ketään suurta nimeä saatavilla.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun suurseura kyntää Liigassa. Tällä kaudella panokset ovat kuitenkin niin kovat, että aikaa ei ole odottaa, että jokin ihmeellinen suunnanmuutos tulisi Valtosen johdolla. Suurin syy on se, että nykyinen päävalmentaja ei itsekään ole liigatasolla ikinä osoittanut todellisia kannuksiaan, joten hänen uskottavuutensa karisee jokaisen takaiskun myötä, ja tällä hetkellä sitä ei ole enää ollenkaan. Hän on kuin sinfoniaorkesterin kapellimestari, jota kaikki tuijottavat suu auki, sen verran väärä nuottikirja on kädessä.

Pitää ymmärtää, että siinä on vissi ero, häviäisikö Tappara viisi peliä kauden alusta putkeen vai nykyinen Jokerit. Ensin mainitun kohdalla korjausliikkeet tulisivat seuran sisältä ilman mitään vaihdoksia, Jokereissa ei.

Hauska knoppi loppuun. Ensi kuussa taidetaan pelata Stadin derby jumbofinaalina.

Mestis ei valmentanut Valtosta itseään

Jos asenne ratkaisisi jääkiekossa ottelut, niin Jokerit olisi avannut voittotilin JYPiä vastaan, sen verran vakuuttavaa oli pelaajien halu toteuttaa asioita jäällä. Mutta ammattilaisurheilussa asenne ei ole kuitenkaan se ainoa tekijä, joka määrittelee tuloksen syntymistä, joskin tietysti se edesauttaa asioiden etenemistä.

Valitettavasti melkein kohta identifioidun papukaijaksi, kun toistan kirjoituksesta toiseen itseäni, mutta muutakaan en voi, niin selvät ovat Jokereiden ongelmat tällä hetkellä. Vanha sanonta on, että koko joukkuetta ei voi vaihtaa, mutta päävalmentajan voi, ja tuo alkaa tuntua jopa itsestäni ainoalta vaihtoehdolta. En henkilökohtaisesti ajattele, että Jokereita aiemmin historiassa piinannut lyhytjänteisyys olisi hyve, joka olisi palautettava tähänkin uuteen tulemiseen mukaan, mutta joskus tehdyt virheet eivät korjaudu vain odottamalla parempaa huomista.

Tomek Valtosen näytöt voittavan jääkiekon pelaamisesta Liiga-tasolla ovat nolla. On täysin absurdia ajatella, että esimerkiksi viime kauden näytöt Mestiksestä Jokereiden peräsimessä olisivat mikään mittari, koska joukkueen materiaali oli ylivertainen toiselle sarjatasolle. Olen nyt nähnyt neljä kokonaista peliä, ja kolmannen ja neljännen välissä oli reilu viikko aikaa pureutua ongelmakohtiin, mutta mitään ei ollut tapahtunut. Valtosen kommentit JYP-ottelun jälkeen oli sellaista hattaraa, että kukaan uskottava valmentaja ei puhu tuollaisia, jos on edes itse perillä, mistä oikeasti pelaaminen kiikastaa - Valtonen ei ole.

No mistä sitten kiikastaa? Olen kertonut jo aikaisemmissa kirjoituksissani, että Jokereilta puuttuu täydellisesti oman pään pelaamisen suunnitelma sekä puolustaessa että hyökätessä. Nyt tarkennan sitä vähän: ei se täysin puutu, mutta olemassa oleva suunnitelma on täysin käyttökelvoton sellaiseen sarjaan kuin Liiga on. Kuka vain voi halutessaan katsoa nuo neljä ottelua sellaiset "kiikarit" päässä, joilla tutkii niitä hetkiä, kun Jokerit A) joko voittaa kiekon omassa päässään kaksinkamppailun jälkeen tai B) jokeripelaaja on ensimmäisenä vaikka päätykiekossa omassa päässään. Niissä kohdin näkee selvästi, että ei ole yksinkertaisesti mitään sellaista sovittua tapaa, jolla joukkue voisi organisoidusti siirtyä puolustuspelaamisesta hyökkäämisvaiheeseen kiekollisena. Kiekon voittaneella pelaajalla ei ole minkäänlaisia tukitoimia ympärillä tai relevantteja syöttösuuntia ja tarjontaa, jonne toistuvasti voisi kiekon siirtää, jos paikkaa jalalla nostamiseen ei ole. Ainoa tapa on nyt pelata "norsukiekko" keskialueelle tai, kuten JYP-pelissä, menettää se jo ennen purkamista, koska viiveet ovat niin suuret kiekollisena. 

On jopa surullista katsoa, miten heikosti Jokerit on valmennettu noissa tilanteissa. Laiturit seikkailevat joko keskialueella, kun puolustaja voittaa kiekon, tai toisena vaihtoehtona seisovat oman B-pisteen välissä paikallaan ja ovat näin täysin mahdottoman tilanteen edessä, kun pitäisi yrittää kiekollisena jatkaa syöttöketjuja, koska sentteri on milloin missäkin, mutta ei ainakaan paikassa, missä hänelle voisi kiekon pelata. Joukkue ei yksinkertaisesti voi puolustaa kiekollisena ja kiekottomana noin laaduttomasti, koska se johtaa myös laadultaan heikkotasoiseen organisoituun hyökkäämiseen.

Jokereiden sapluuna hyökkäyspäässä sekä kiekottomana että kiekollisena on riittävä siihen, että otteluita voitettaisiin. Mutta ongelmaksi muodostuu se, että rintamahyökkäykset ja transitiot puolustuksesta hyökkäykseen ovat niin vajavaisia, että se syö pelaajien tuota alussa mainittua asennetta. JYP-pelissä Jokereilla oli ylivoimalla kaikki mahdollisuudet tehdä tarvittavat maalit, mutta koska 5–5-pelissä onnistumisen kokemuksia ei juuri tule, niin se näkyy täysin tietynlaisena pakottamisena, ja lopputulos oli heikko.

En ole huolissani ollenkaan Jokereiden kyvystä tehdä maaleja. Mutta sillä ei ole mitään merkitystä, jos muuten pelin toinen erittäin tärkeä osa-alue on täysin ala-arvoisessa kunnossa. En halua viedä tietenkään mitään pois JYPiltä, se on laadukkaasti valmennettu ja pelaajamateriaaliltaan kovatasoinen joukkue. Tässä kyseisessä ottelussa JYP olisi ollut kuitenkin voitettavissa ihan perusasioilla.

JYPin maaleista kaksi meni pelitavan ja pelaajien valintojen piikkiin, yhden hörppäsi Veini Vehviläinen. 

Pelitavan lisäksi on tietysti vielä yksi iso ongelma. Jokereissa ei ole tällä hetkellä maalivahtia, joka voisi uskottavasti pelata liigatasolla. Tästä sormi osoittaa rekrytoinnin eli toimiston puolelle. Jos Valtonen ei ole tehtäviensä edellyttämällä tasolla, ei sitä ole oltu myöskään toimistolla.

Heräämisen on tapahduttava tässä ja nyt. Valtonen ei voi jatkaa valmentajana, tai kausi voidaan paketoida jo marraskuussa.

Sapluuna puuttuu – ja sen näkee kauas. Ässät vei voiton, ongelmat jäivät Jokereille

Numerollisesti Jokerit oli keskiviikkona tasaväkinen Ässiä vastaan, mutta numeroiden takana on paljon sellaisia asioita, mitä oli pureskeltava ja huolella eilisen ottelun jälkeen.

Mainitsin jo edellisen ottelun jälkeen ne samat ongelmakohdat, mitkä näkyivät vielä räikeämmin Ässiä vastaan. Yksinkertaisesti ja tiivistettynä: Jokereilla ei ole minkäänlaista sapluunaa päästä kiekon kanssa pois omalta alueelta syötellen.

En usko, että edes puolustuksen heikko materiaali selittää täysin sitä, että joukkue ei pääse kiekollisena ulos alueelta kuin noin joka 10. kerta, kun vastustajajoukkue karvaa ylhäältä. Tällä hetkellä epävarmuus puolustajien ja hyökkääjien yhteistyössä näkyy kilometrien päähän, ja tästä ei voi kuin syyttää valmennusta. Ihan kuin joukkue olisi harjoitellut vain ja ainoastaan hyökkäysalueen hyökkäyspeliä, mikä kieltämättä sitten toimiikin ihan hyvin.

Jokerit ylitti keskialueen joukkueena, viisikkona, tiiviisti ensimmäisen kerran, kun ottelun toista erää oli pelaamatta kahdeksan minuuttia. Siihen asti kiekot tulivat omalta alueelta ulos korkeina roikkuina tai pleksien kautta. Samaan aikaan Jokereiden hyökkääjät kaartelivat milloin missäkin keskialueella tai, vielä pahempaa, odottivat seisovin jaloin oman siniviivan alla passiivisena syöttöä.

Puolustajat toki häviävät nyt toisteisesti myös kaksinkamppailut tai oikeastaan myös sellaiset tilanteet, missä Jokerit ylimiehittää ja tuplaa vastustajaa. Tämä kertoo myös joukkueen henkisestä valmiudesta, koska ei joukkue ole mikään "nousijajoukkue", vaan kokemusta tämän kaltaisista peleistä on kuitenkin suurimmalla osalla pelaajista. Ässien voittomaali tuli ylivoimalla, mutta tätä jäähyä edelsi tilanne, missä Jokereiden puolustajilla oli kaikki aika ja tila pelata kiekko varmasti omille ja lähteä hyökkäämään. Silmät kiinni -roiskaisut jatkuivat, kiekko vastustajalle omalla alueella ja tästä seurasi Henri Nikkasen kampitusjäähy.

Nyt vaihtoehtoja on tasan kaksi. Joko Tomek Valtonen esikuntineen onnistuu jollain tavalla luomaan pelaajille niin simppelin avauspelaamisen kuvion, jolla päästään myös paineen alta pois, tai sitten Valtonen esikuntineen katselee uutta työpaikkaa ennen kuun vaihdetta. Tuolla pelitavalla kausi on ohi ennen kuin oikeastaan alkaakaan, koska missään pallopelissä ei voi olla noin heikosti rakennettu pelisuunnitelma ja sen toteutus, jos aikoo otteluita myös voittaa.

Täytyy toki ihmetellä myös Jokereiden toimiston tekemistä. Onko ajateltu, että nykypäivän jääkiekossa riittää, kun hyökkää ja tekee paljon maaleja, koska niin selkeästi on hankinnoissa keskitytty rakentamaan hyökkääjät edellä kokoonpanoa, että puolustajiin sitten on jäänyt enää rippeet jäljelle. Onkin täysin selvää jo nyt, että Jokerit tarvitsee kipeästi 1–2 puolustajaa, joilla nimenomaan vahvuudet liittyvät kiekolliseen peliin. Enkä tarkoita mitään ylivoimamoottoria, vaan ihan perusavauspelaaminen ja pelinlukeminen riittää, ja he näyttävät eteen muulle ryhmälle sen, mitä tarkoittaa paineen alta syötellen pois.

Pyrin myös etsimään aina jotain sellaista, mistä pitää kiinni, ja se on ehdottomasti edelleen hyökkäysalueen hyökkäyspeli. Vaikka Jokerit jäi Ässiä vastaan päätöserässä ilman laukauksia maalia kohden, luit oikein, nolla laukausta, niin siitä huolimatta joukkueen aktiivinen karvauspeli ja pienpelit hyökkäysalueella toimivat ihan kiitettävällä tasolla. Riistojen kautta täytyy vielä saada napsu suoraviivaisuutta, niin tehokkuuskin lisääntyy. Toki tähänkin on sanottava, että puolustajien erittäin heikko kiekollinen valmius näkyy myös hyökkäyspäässä, ja surkea viivapelaaminen katkaisi useita kertoja lupaavan pyörityksen.

Pelaajistosta positiiviselle puolelle voi laittaa maalivahti Erikson Ekin. Tällä kertaa ottelun jälkeen ei tarvitse puhua ainakaan ainoastaan maalivahdeista.

Raumalta matkamuistoina selkäsauna ja kasa kotiläksyjä

Ennen kauden toista ottelua juttelin erään toisen laji-ihmisen kanssa Jokereiden puolustuspelaamisesta Vaasassa, ja olimme molemmat nähneet samankaltaisia ongelmia, joten se oli ykkösprioriteetti seurannan osalta tänään Lukkoa vastaan.

Olisi helppoa todeta vaan, että puolustuspeli ei toiminut, ja maalivahditkaan eivät vakuuttaneet, mutta ongelmat ovat paljon laajempia. Jääkiekossa on tietysti pelaajilla ensisijainen vastuu ratkaisuista kentällä, mutta jo näin lyhyellä otannalla voi sanoa, että Tomek Valtosen Jokereilla ei ole todellista avauspelaamisen suunnitelmaa viisikkotasolla, tai sitä ei ainakaan ole nähtävissä toisteisesti. Tämän takia yksilöiden vastuu kapenee selvästi. Pallopeleissä myös valmentavan tahon on tunnistettava, että onko käytettävissä oleva materiaali liian vaatimaton kiekollisena, jos pelisuunnitelmaa ei pysty noudattamaan yksikään jäällä käyvä pelaaja.

Jokereiden avauspelaamisesta kertoo se, että joukkue ylitti viisikkona keskialueen kaksi kertaa koko ottelussa. Siitä kertoo myös se, että puolustajien saadessa kiekon omassa päässä kestää aivan liian kauan siihen hetkeen, että joukkue olisi tiiviisti valmiina hyökkäämään. Ongelmana on se, että joko tarjontaa kiekolliselle ei ole ollenkaan, tai sitten viisikko on niin repaleinen, ettei syöttöketjuja voida muodostaa, vaan kiekko menetetään välittömästi tai päätyy purkukiekkona keskialueelle tai pitkäksi kiekoksi.

Raumalla Jokereiden peli näytti totaalisesti luomukiekolta, jossa jokainen pelaaja yrittää ratkoa tilanteita käsillä olevan hetken mukaan, eikä muu viisikko voi kuin odottaa ensin ratkaisua ja koittaa sitten reagoida taas uuteen tilanteeseen. Tuollaisella tyylillä omasta pelistä tulee hidasta ja virhealtista. Se näkyi myös toisteisesti valotaululla, kun valovuoden edellä pelillisesti ollut Lukko rankoi kerta toisensa jälkeen sekaisin olevaa jokeripakkaa.

Oman alueen puolustaminen koostuu monesta osa-alueesta, mutta myös yltiöaggressiivinen Lukon pelaajien ylimiehittäminen toi toisteisesti täysin avopaikkoja Lukolle, joista syntyi myös kolme maalia. Lisäksi Jokereiden pelaajat puolustivat ykkössektoria paikoittain kuin F-junioreissa, kaikki seurasivat kiekkoa, kukaan ei pelannut miestä.

Jokereiden maalivahtipelaaminen oli kysymysmerkki ennen kauden alkua, nyt se on huutomerkki. Kumpikaan maalivahti ei ole ollut Liigan vaatimalla tasolla, eikä synninpäästöä tule, vaikka Jokerit puolustaa myös huonosti.

Kyseenalaistaa voi myös valmennusjohdon ratkaisun ylivoimapeliin. Jäällä on muun muassa Oliver Larsen, jonka kiekollista pelaamista ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa vahvuudeksi, vaikka takavuosina on joitakin hyviä pisteitä tehnytkin toisessa liigaseurassa.

Lukon 7–2-voitto oli oikeastaan Jokereita mairitteleva, niin heikkoa tekemistä nähtiin oikeastaan koko joukkueelta. Ykköskenttä on se, kenen pitäisi näyttää suuntaa, mutta tällä hetkellä voi sanoa, että suurin kompastuskivi on se, ettei Jokereilla joko ole pelitapaa tai se on materiaaliin nähden liian vaikeaa suorittaa. Siispä nähtäväksi jää, minkälaisia muutoksia seuraavaan peliin valmennusjohto tekee ketjuissa ennen kuin ymmärtää alkaa miettimään myös pelitapaa yksinkertaisemmaksi. Ensimmäinen kuntoon jumpattava osa-alue on avauspelaaminen.

Pelaajista joutuu nyt hampaisiin muutama tähtipelaajaksi hankittu. Antti Kalapudaksen miinussaldo kahden ottelun jälkeen on karmea -6. Tänään Raumalla Teemu Turunen merkkautti samaiseen sarakkeeseen lukeman -4. Jykeväksi oman pään luudaksi hommattu Valtteri Pulli vaikutti lähinnä lyhtytolpalta, jota kierretään oikealta ja vasemmalta, ja miinussaldo kahden pelin jälkeen -4. Ei näin, pojat.

Aina on kuitenkin myös jotain positiivista, vaikka tällä kertaa vähän. Nostan myös toisessa ottelussa Eemil Kuuslan Jokereiden parhaaksi. Taitava hyökkääjä pystyy luomaan pelejä aivan kuin tyhjästä ja reagoi myös tässä "luomulätkässä" riittävän nopeasti hyökkäysalueella muuttuviin tilanteisiin, ja tänäänkin se toi tehopistesarakkeeseen kaksi merkintää lisää.

Pienen positiivisen merkinnän annan myös sille, että joukkue pelasi tunteella loppuun asti, ja päätöserä numerollisesti menikin tasan 2–2.

Vaasassa veri vapisi

Kauden ensimmäisen ottelun voisi kiteyttää niin, että Helsingistä Vaasaan oli matkustanut reilu puolet Jokereiden pelaajista. Tarkkailin ottelussa erityisesti sitä, millä tavalla joukkue pelaa taktisesti, mutta myös oikeastaan yhtä paljon kaikkea pelaajien kehonkielestä ketjujen toimivuuteen – ja maalivahtipeliin.

Kauden alla useissa medioissa Jokerit nostettiin mukaan ihan kärkikahinoihin spekulaatioissa. Kysymysmerkkejä herätti minussa ja monessa muussakin erityisesti maalivahtitilanne. Veini Vehviläinen on viimeksi pelannut pääsarjatasolla hyvän kauden JYPissä 2022–23. Sen jälkeen kurssi on näyttänyt vahvasti alaspäin. Kauden ensimmäisessä ottelussa Vehviläinen ei saanut missään kohden rytmistä kiinni, eikä sitä tärkeintäkään, eli kiekkoa. Vehviläinen ylipelasi toistuvasti tilanteita ja ajautui usein pelitilanteen ulkopuolelle aiheuttaen vaarallisen maalipaikan vain sijoittumisellaan. Annetaan kuitenkin maalivahdille synninpäästö siinä, että Jokereiden oman alueen puolustaminen oli kauttaaltaan muutenkin kehnoa, lukuun ottamatta alivoimaa. Vehviläisen surkea ilta kulminoitui voittolaukauskisassa, jossa mies oli kirjaimellisesti ”mies paikallaan”.

Kenttäpelaajista tikun nokkaan negatiivisessa mielessä on nostettava Antti Kalapudas ja erityisesti itselle yllätyksenä Valtteri Pulli. Odotin jälkimmäiseltä puolustuspäässä jämäkkää luutimista, mutta ainakin kauden ensimmäinen ottelu oli täysin ohipeli. Liike ja sijoittuminen, hyökkäysten avaaminen helpoilla syötöillä – tuo kaikki loisti poissaolollaan. Kalapudas taas oli koko illan väärässä paikassa väärään aikaan. Myönnetään, yksi puolittainen läpiajo, mutta siinä kaikki. Kolme kertaa tasakentällisin maalin aikana jäällä, ja lähinnä hyökkäysten syöttöketjut katkesivat häneen kerta toisensa jälkeen.

Mutta positiivistakin oli. Jokereiden hyökkäysalueen hyökkäyspelaaminen tuotti toistuvasti laatupaikkoja, ja rohkeasti hyökännyt joukkue sai riistojen jälkeen paljon laatupaikkoja. Erityisesti ketju Emil Kuusla, Kristo Pitkänen ja Eetu Tuulola osoitti, että tässä voi olla jo yksi ketjukoostumus koossa ihan loppukauttakin ajatellen. Jokainen tuosta ketjusta teki myös maalin, ja ottelun kärkinimenä tietysti 1+2 tehot summannut Kuusla.

Ykkösketju Parick Curry, Henri Nikkanen ja Maxime Fortier väläytteli aika ajoin ja erityisesti ylivoimalla, mutta on vielä liian aikaista sanoa kovin suuria linjauksia tämän ketjun onnistumisesta.

Hyökkäyspelin rakenteista voisi maalailla pitkänkin kuvan miten Jokerit haluaa pelata, mutta jätetään syvempi pelillinen analyysi vähän myöhempään ajankohtaan. Perkkaan pelin rakenteet 3-5 pelin välein erillisessä analyysissä läpi. 

Kauden ensimmäisen ottelun perusteella ei nyt liian pitkälle kantavia johtopäätöksiä kannata tehdä, mutta väistämättä mieleen tulee se, että jo ennen joulua Jokerit todennäköisesti on maalivahtikaupoilla. Oma luottamus lähinnä Ruotsin toisella sarjatasolla loistaneeseen Olle Eriksson Ekiin ja Vehviläiseen on nollatasolla.

Tästä pelistä mukaan otetaan jo aiemmin mainittu hyökkäyspelaaminen ja kolmosketjun erinomainen suorittaminen. Tiistaina Vaasassa veri vapisi, mutta seuraava peli on jo oven takana, kun lauantaina pelataan Raumalla.