Olen seurannut Jokereita vuodesta 1988. Olen nähnyt huonoja joukkueita, surkeita jaksoja ja kausia, jolloin materiaali ei yksinkertaisesti ole riittänyt. Mutta en muista nähneeni Jokereita tilanteessa, jossa näin moni asia olisi samanaikaisesti näin pahasti rikki.
Juuri nyt Jokereissa ei toimi käytännössä mikään.
Hyökkäyspelissä ei ole rakennetta. Puolustuspelaaminen vuotaa. Kaksinkamppailut hävitään ympäri kaukaloa. Ylivoima on sekavaa. Kiekollisesta pelaamisesta puuttuvat toistettavat mallit. Pelinopeus katoaa siihen, että pelaajat joutuvat miettimään, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Ja penkin takana päävalmentaja Tomek Valtonen seisoo kuin jääpatsas keskellä sortuvaa rakennusta.
Yksi seinä on vielä pysynyt pystyssä: maalivahtipeli.
Kiekko-Espoota vastaan Tomi Karhunen esti erinomaisilla torjunnoillaan lukemia repeämästä vielä rumemmiksi. Ilman Karhusta taululla olisi voinut aivan hyvin seistä kahden erän jälkeen 6–0. Ironisinta on, että juuri Karhunen oli lainapelaaja ja pelasi ainakin nykyisen lainasopimuksensa viimeistä ottelua Jokereissa.
Kiekolliseen pelaamiseen oli selvästi yritetty tuoda kontrollia. Omalla alueella paikat pyrittiin pitämään eikä kiekon perässä juostu samalla tavalla kuin aikaisemmin. Ongelma oli, että kontrollin mukana katosi pelinopeus. Pelaajat näyttivät jatkuvasti joutuvan miettimään, mitä kiekolla pitäisi seuraavaksi tehdä. Kun viisikon tukitoimet eivät olleet kunnossa, rauhallisesta kiekollisesta pelaamisesta tuli vain hidasta kiekollista pelaamista.
Hyökkäyspelissä tilanne oli vielä karumpi. Toistettavia kiekollisia hyökkäyksiä ei käytännössä näkynyt. Kiekkoa heitettiin päätyyn tilanteissa, joissa kukaan ei ehtinyt karvaamaan, ja seuraavassa hyökkäyksessä ratkaisu saattoi olla jotain aivan muuta. Jokerit pelasi puhdasta luomukiekkoa: jokainen ratkaisi tilanteen parhaaksi katsomallaan tavalla ja toivoi, että vieruskaveri sattuisi ajattelemaan samoin.
Sokkosyötöt ja järkyttävät kiekonmenetykset eivät siinä ympäristössä olleet enää yksittäisiä virheitä. Ne olivat oire.
Sama sekavuus näkyi puolustamisessa ja kaksinkamppailupelaamisessa. Max Krogdahlin tekeminen Kiekko-Espoon avausmaalissa tiivisti paljon. Ensin kaksinkamppailun häviäminen, sen jälkeen käytännössä kävely kulmasta kohti omaa maalia ilman kontrollia kenestäkään. Erän loppupuolella Krogdahl meni jälleen kaksinkamppailuun tavalla, joka päättyi turhaan kiinnipitämisjäähyyn. Vahvistukseksi hankitulta puolustajalta tekeminen oli ala-arvoista.
Kolmannessa maalissa Jokerien puolustajalla oli puolestaan kaikki aika ja tila pelata kiekko omille ja purkaa paine. Tuloksena oli löysä syöttö viivaan, kiekonmenetys ja Kiekko-Espoon pelaaja käveli suoraan ykkössektoriin. Karhusella ei ollut tilanteessa käytännössä mitään mahdollisuutta.
Ylivoimalla sekavuus jatkui. Oliver Larsen lähti yrittämään omia temppujaan, menetti kiekon ja Kiekko-Espoo sai alivoimalla huippupaikan. Samalla Riku Tuomola, joka on ollut Jokereiden puolustajista selvästi luontevin vaihtoehto kiekolliseen ylivoimapelaamiseen, ei saanut vastuuta molemmissa ylivoimakoostumuksissa. Tässä kohtaa katse kääntyi väistämättä myös penkin taakse.
Eikä alivoimakaan lopulta säästynyt romahdukselta. Kolmas erä alkoi Jokereiden alivoimalla ja Kiekko-Espoo teki 4–0-maalinsa keskeltä Jokerien alivoimaneliötä. Se oli lähes täydellinen kuva koko illasta: vastustaja pääsi juuri sinne, minne sen ei pitäisi päästä.
Jokerit kavensi vielä survomalla kiekon Petteri Rimpisen alta, mutta loppuottelun kiri jäi näennäiseksi. Pelin perusrakenne ei muuttunut mihinkään.
Kaikkein huolestuttavinta oli kuitenkin se, miltä joukkue näytti henkisesti.
Maxime Fortier jätti kiekon omalla siniviivalla taakseen paikkaan, jossa ei ollut ainuttakaan jokeripelaajaa. Kiekko-Espoo sai jälleen ilmaisen maalipaikan. Kun joukkueen tähtipelaajien tekeminen alkaa näyttää tuolta, kyse ei ole enää vain epäonnistuneesta syötöstä. Pelaajien vastuu omasta tekemisestään täytyy tietenkin sanoa ääneen – valmentaja ei käske ketään häviämään kaksinkamppailuja tai syöttämään kiekkoa vastustajalle. Kiekko-Espoota vastaan valtaosa Jokerien pelaajista oli yksinkertaisesti erittäin huonoja.
Mutta tässä kohtaa selitys ei voi enää olla se, että lähes kaikki pelaajat ovat sattumalta huonossa vireessä samaan aikaan.
Jokereiden kokoonpanossa on runsaasti pelaajia, jotka ovat aikaisemmin osoittaneet olevansa liigatason jääkiekkoilijoita. He eivät ole voineet kollektiivisesti unohtaa jääkiekon pelaamista sillä hetkellä, kun he pukivat Jokerien paidan päälleen.
Siksi vastuu kääntyy väistämättä myös valmennukseen.
Tomek Valtonen näytti Kiekko-Espoota vastaan päävalmentajalta, joka oli menettänyt joukkueensa. Penkin takana ei näkynyt reagointia, ohjeistamista tai energiaa, vaikka kaukalossa peli hajosi käsiin. Valtonen seisoi kuin jääpatsas samalla, kun hänen joukkueensa ympäriltä suli viimeinenkin rakenne.
Minun silmiini hän on menettänyt myös pelaajien luottamuksen.
Lopputulos 1–4 oli lopulta Jokereille jopa armollinen. Näennäinen loppukiri ei muuttanut kokonaiskuvaa miksikään. Kiekko-Espoo oli parempi kaksinkamppailuissa, rakenteessa, kiekollisessa pelaamisessa ja vaarallisten maalipaikkojen luomisessa.
Jokereilla oli Tomi Karhunen.
Ja nyt hänkin saattaa lähteä.
Kun joukkueesta eivät tällä hetkellä toimi hyökkäyspeli, puolustuspelaaminen, ylivoima, kaksinkamppailupelaaminen, kiekollisen pelin rakenne eivätkä enää edes tähtipelaajien perusratkaisut, ei voida enää korjata yhtä rikkoutunutta osaa.
Koko kone on levällään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti