Jokerit otti TPS:ää vastaan kiekollisesti askeleen eteenpäin ja pelasi siltä osin kauden parhaan ottelunsa. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että hyökkäyspelin suuret ongelmat olisivat kadonneet mihinkään. Pikemminkin ottelu näytti entistä selvemmin, missä ongelman ydin tällä hetkellä oli: Jokerit pystyi pitämään kiekkoa, mutta kiekonhallinnan muuttaminen laadukkaiksi maalipaikoiksi oli edelleen tuskaisen vaikeaa.
Omalla puolustusalueella nähtiin selvä muutos aikaisempaan. Jokerit pyrki pelaamaan rauhallisemmin kiekolla eikä ensimmäinen ratkaisu ollut jatkuvasti kiekon roiskaiseminen pois alueelta. Parhaimmillaan joukkue tuli todella hienosti paineen alta ulos – yhdessä tilanteessa hyökkäys käynnistyi neljän syötön ketjulla omalta alueelta. Kiekolliselle pelaajalle löytyi myös aikaisempaa liikkuvampaa tukea.
Ongelma oli siinä, ettei tekemisestä muodostunut riittävän toistettavaa. Kun tukitoimet katosivat, rauhallinen kiekollinen pelaaminen muuttui nopeasti vaaralliseksi. TPS pystyi riistämään kiekkoja toistuvasti Jokereiden puolustusalueella ja pääsi niiden jälkeen vaarallisille maalipaikoille. Sama näkyi viivelähdöissä. Jokerit yritti niitä, mutta kiekottomien pelaajien jäädessä seisomaan vastustajan tehtävä muuttui turhan helpoksi. Viivelähtö ilman liikettä on vähän kuin liikenneympyrä ilman liittymiä – kiekko kyllä kiertää, mutta mihinkään sillä ei päästä.
Tämä oli samalla koko Jokerien hyökkäyspelin keskeinen ongelma. Pelistä puuttui edelleen riittävä toistettava rakenne, jonka sisällä pelaajat tietäisivät, mistä seuraava syöttösuunta ja tuki löytyvät. Liian moni tilanne jäi yksittäisen pelaajan ratkaistavaksi, eikä tämän joukkueen yksilötaito yksinkertaisesti riittänyt siihen, että viisikkopelaamisen puutteita olisi voitu jatkuvasti paikata henkilökohtaisilla suorituksilla.
Hyökkäysalueella Jokerit pystyi viettämään aikaa ja pyörittämään peliä, mutta matka kulmista ja laidoilta vaaralliselle maalintekosektorille tuntui välillä pidemmältä kuin Helsingistä Turkuun. Karvauksen nostaminen toi ottelun loppupuolella lisää hyökkäyspeliä, mutta sama perustavanlaatuinen ongelma säilyi: ykkössektoriin murtautuminen oli äärimmäisen vaikeaa.
Seitsemässä ottelussa syntyneet seitsemän tasakentällismaalia kertoivat ongelmasta jo varsin karua kieltä. TPS:ää vastaankaan Jokerit ei onnistunut maalinteossa tasakentällisin, sillä kavennus syntyi kuudella viittä vastaan Tomi Karhusen ollessa vaihdossa. Kiekkoa voidaan pitää ja hyökkäysalueella voidaan pyöriä vaikka huomiseen asti, mutta jääkiekossa tyylipisteitä ei jaeta alueajasta.
Ylivoimassakin Jokerit sai kiekon liikkumaan, mutta TPS alivoima onnistui pitämään vaarallisimmat alueet hyvin tukossa. Pyöritystä syntyi enemmän kuin todellista uhkaa.
Puolustussuuntaan Jokerit teki puolestaan asioita, joista vastustajan valmennus tuskin valitti. Pelaajat ajoivat liian usein aggressiivisesti kiekollista vastustajaa kohti tilanteissa, joissa todellista mahdollisuutta taklaukseen tai riistoon ei ollut. Kun ensimmäinen pelaaja kierrettiin kuin lyhtytolppa, viisikon sisälle aukesi valtavia tiloja.
TPS maalit olivat tästä kivuliaita esimerkkejä. Ensimmäisessä maalissa Jokerien puolustuspakka hajosi ja Joel Määttä pääsi aivan ykkössektoriin Oliver Larsenin ollessa tilanteessa pahasti kujalla. Myös TPS 2–0-ylivoimamaalissa Jokerit ylipelasi tilanteen, minkä seurauksena Otto Paajanen unohdettiin keskikaistalle käytännössä yksin. Tämän tason pelaajalle sellaisen tilan tarjoaminen on vähän kuin jättäisi kotiavaimen oveen ja ihmettelisi aamulla, miksi eteisestä puuttuvat kengät.
Yksilötasolla puolustuksessa erot olivat suuria. Riku Tuomola oli kiekollisena ylivoimaisesti Jokereiden paras puolustaja ja rakensi myös syötöllään kavennusmaalin. Toisessa ääripäässä oli Max Krogdahl, jonka pitäisi lähtökohtaisesti olla joukkueelle vahvistus. TPS:ää vastaan hänen kiekollinen repertuaarinsa typistyi aivan liian usein kiekon purkamiseen laidan kautta ulos omalta alueelta – eikä sekään aina onnistunut. Matt Caiton pelaaminen herätti niin ikään kysymyksiä. Hänen kohdallaan on toki syytä pohtia, kuinka paljon loukkaantumisen jälkeinen tilanne edelleen vaikutti tekemiseen.
Aleksi Mustonen oli puolestaan Jokereiden onnistujia, ja Tomi Karhunen piti joukkuetta tärkeillä torjunnoillaan mukana pelissä. Alivoimalla Markus Hännikäinen teki juuri sitä epäkiitollista työtä, jota siinä roolissa tarvittiin: blokkasi, peitti ja laittoi kroppaa kiekon tielle.
Hyökkäyspäässä Henri Nikkasen ja Patrick Curryn tekeminen jätti huomattavasti enemmän kysymyksiä. Kaksikko pelasi ajoittain kuin ilmapallot kainalossa. Hyökkäämisestä puuttui rakenne, yhteinen rytmi ja ennen kaikkea vaarallisuus. Nikkanen oli jälleen valtava pettymys, ja Curryn keskittyminen aivan vääriin asioihin söi hänen omaa tekemistään.
Ottelusta jäi lopulta hieman ristiriitainen kuva. Jokerit oli kiekollisena parempi kuin kertaakaan aikaisemmin tällä kaudella, ja se oli aidosti positiivinen asia. TPS jäi esimerkiksi ottelun alussa täysin jalkoihin eikä saanut avauserässä ainuttakaan laukausta kohti maalia. Jokerien asenteessakaan ei ollut moittimista.
Mutta kiekonhallinta ei itsessään vielä ole toimiva pelitapa.
Jokerit pystyi näyttämään yksittäisiä hienoja lähtöjä, pitkiä hyökkäyksiä ja hetkiä, jolloin viisikko näytti tietävän täsmälleen, mitä se oli tekemässä. Hetkeä myöhemmin pelaajat saattoivat kuitenkin seistä viivelähdössä paikallaan, ajaa puolustuksessa itsensä ulos tilanteesta tai yrittää hyökkäysalueella keksiä yksin keinon päästä keskelle.
Siinä oli tämän ottelun suurin viesti. Jokerien kiekollinen peli otti askeleen eteenpäin, mutta seuraavan askeleen täytyy olla paljon selvempi: yksittäisistä onnistumisista pitäisi rakentaa tunnistettava ja toistettava tapa pelata.
Muuten Jokerit jää joukkueeksi, joka kyllä osaa pitää kiekkoa – mutta ei vielä riittävän hyvin tiedä, mitä sillä pitäisi tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti